Täällä tänään 6.10.2010

Aku on tänään viisi vuotta!
Eilen oli kaverisynttärit: Taru, Akseli, Samuel ja Lauri tulivat juhlistamaan oman perheen lisäksi meidän sankaria. Tänään on sitten ollut aikaa koota uusia legoja ja touhuta muiden lahjojen kanssa. Aku on ottanut ilon irti. Hän vaatimattomana totesi jossakin vaiheessa, että "Miks ei ees lippu oo salossa?" Suomenlippu nähkääs.

Olen tänään ajatellut käytännöllisiä ajatuksia, ja ollut käytännön ihminen. Tolkun ämmä. (Lankannut ja vahannut kenkiä. Tiskannut. Hoitanut lapset yksin (Aapo on vieläkin pois kotoa!). Nostanut porkkanat maasta. Miettinyt puutarhajuttuja. Suunnitellut vaatteen ompelemista.) Kyllä luulisi elämän olevan tasapainossa, kun ajatukset askaroivat käytännöllisissä asioissa. Mutta päivä kerrallaan! Huomenna saatan olla taas oma itseni: haihatteleva ja ailahteleva sekoitus käytännöllisyyttä ja kaikkea sen vastakohtaa.

Mitä te puutarhaihmiset sanotte, mitä kasvimaalle kannattaisi tehdä ennen talvea? Kitkeä kaikki, kääntää ja möyhentää? Minulla on ensimmäinen kasvimaani ikinä -ja olen täysi keltanokka, aloittelija, noviisi. Ja tykkään enemmän kysyä teiltä, kuin katsoa kirjasta! :)

72 m2

Syksy on jo pitkällä.
Sen tietää siitäkin, että pyykkiä ei kannata enää ollenkaan laittaa ulos. Se vaan kastuu.
Meillä on pyykit ja lelut ja ruokailut ja seitsemän ihmistä ja kirjat ja kaikki muutkin kamat iloisesti sekaisin käytettävissä olevissa 72 neliössä. Mukaan on onneksi välillä mahtunut lasten ja aikuistenkin kavereita.

Nyt kiinnostaisi kuulla teiltä vanhemmilta lukijoilta erityisesti, että miten ennen kuivattiin pyykit siihen aikaan vuodesta, kun ulkokuivaus oli mahdoton. Luullakseni asuinneliöitäkin oli silloin niukasti useimmilla.


Joinakin iltoina minä ja/tai armaani riennämme portaat ylös, ja alamme remontoida. Tavoitteena on saada lisää asuintilaa. Mutta kun ajatuksena on edelleenkin, että remontointi on hyvä ja mukava harrastus, niin arvaahan sen sitten, että etenemistahti ei ole kovin vauhdikas... Kuvista saatte käsityksen vintin huoneen (tuleva meidän makuuhuone) remppatilanteesta.

Mitä kuuluu kaksosille?

Sain sähköpostia ystävältä, johon tutustuin sairaalassa, ollessani tyttöjä "hakemassa". Hänkin odotti silloin kahta. Emme ole sairaalan ulkopuolella tavanneet. Hän kertoi nyt omien kaksostensa kuulumisia ja pyysi saada kuulla meidän tyttöjen kuulumisia.

Sain syyn tarttua kameraan, ja yritin vangita tyttöjen tämänhetkisen tilanteen. Siinäpä olikin hommaa kahdeksi aamupäiväksi! Kaksi todella liikkuvaista puolitoistavuotiasta ja hidas sekä kankea kuvaaja. Huomasin, että tytöistä oli hankala saada perinteistä hymykuvaa. Enimmäkseen ilmeet olivat tuiman keskittyneet, kun koko ajan oli menossa jokin juttu tai leikki. Mutta niin sen pitää ollakin: leikki on kaikki.

¤ Tytöt liikkuvat ketterästi, kävelevät tosi hyvin ja juoksevatkin vähän. Kiipeilevät!
¤ Sanoja tulee nyt joka päivä uusia. Pejho oli Liinan eilinen uutuus (perhonen, totta kai).
¤ Tytöt syövät itse kaikenlaiset ruoat, hyvällä halulla yleensä.
¤ Kesän aikana tytöt ovat oppineet leikkimään leluilla. Kaikki lelut käyvät, ja leikki on temmannut heidät aivan uudenlaiseen olemiseen: äitiä ei tarvitakaan enää joka hetki.
¤ Iltasatu on tytöille jokailtainen ihanuus. Se on hellyttävää, millä innolla he paneutuvat kuuntelemaan ja keskustelemaan. Erityisesti eläimiä käsittelevä kirjallisuus kiinnostaa. Myös Tomppa-kirjat ovat kovassa huudossa (välillä kirjaimellisesti).
¤ Joka päivä tytöt ottavat parin tunnin päiväunet ulkona vaunuissa, ja nukkuvat yönsä yleensä ilman heräämisiä.

Totta tosiaan, tytöt ovat aika ihanassa vaiheessa juuri nyt!

Ps. Ainolla on vihreä paita, Liinalla valkoinen. Ainon toinen silmä on tulehtunut, tarkkanäköinen saattaa kuvasta huomatakin. Tyttöjen sairaalakuvaa olen todella alkeellisesti muokkaillut, värejä lähinnä.

Lapseni nukkuu, hiljaista on.

Tasainen tuhina makuuhuoneesta säestää päivän rauhallisimpia hetkiä. Viisi pientä suloista nukkuu, ja vanhemmilla on aikaa ajatella ja tehdä omiaan. Tänään maalasin värejä paperille, kuuntelin radiosta runoiltaa, lauleskelin, soitin pianoa.

Pst. Meillä sairastetaan. Olli on kuumeessa, Toivolla silmätulehdus. He ovat urheita, mutta sairaita.

Mennään kaikua katsomaan!

Käyn metsässä usein, muutaman kerran viikossa. Lenkkeilemässä, katselemassa, hengittämässä ja kuuntelemassa hiljaisia ääniä. Erityisesti kuuntelemassa hiljaisia ääniä (haluaisin hiljaisemman takin, takin kahinakin on väärä ääni, liikaa).

Tänään metsälenkkini jälkeen innostuttiin kaikki lähtemään sinne vihreään luolaan, sienet kai houkuttelivat. Pojat juoksivat kuin metsäkauriit, tanner tömisi ja huudot raikuivat. Tällä kertaa metsä ei ollutkaan kovin hiljainen! Nauttivat ihanat. Oli ilo katsoa! Ehkä vien lapsiani aikaisempaa useammin metsään. Toivottavasti.

Kamerasta mokomasta loppui akku ihan kesken kaiken. Mutta saatte muutaman räpsyn nähdä. Olisin halunnut kuvata enemmän.

Näin syksyllä haluaisin tehdä kaikkea. Enemmän! Haluaisin viedä lapsiani useammin metsään, haluaisin kuvata enemmän, haluaisin perustaa lukupiiriin, haluaisin maalata vaikka vain väriläiskiä paperille, haluaisin kirjoittaakin. Ainoa, mitä olen ajatellut vähentää, on lukeminen. Nyt olisi ilo tehdä itse kaikkea, ei niin paljon lukea muiden tekemisiä ja ajatuksia. Haluaisin kyläillä enemmän, haluaisin ehkä aloittaa uuden liikuntaharrastuksen, voisin taas neuloa ja ommella, haluaisin muuttaa Helsingin keskustaan, haluan asua vielä Iittalassa.

Mitä sinä haluaisit syksyllä?

Itkeä vai nauraa?

Lapset olivat toteuttaneet itseään makuuhuoneen tapetille.

Virtaa

Kesällä oli niin paljon kaikkea.
Oli.
Tuntuu, että se meni jo, vaikka elokuu onkin vielä kesäkuukausi. Mutta kun on eskari, kerhot, pitkät housut ja mies toimistossa, niin ei aivan kesä enää kai ole.
En ehtinyt näitä blogipostikorttejakaan lähettelemään, kun koko ajan oli päässä joku seuraava tekeminen tai meneminen tai vaikka oleminen, mutta aina oli seuraava. Semmosena tätä ajattelen, että nämä on niin kuin postikortteja, joita lähettelen teille läheisille. Kätevästi tulee vaan kaikille samalla. Eikä tarvi postilaatikolle lähteä. Riittää kun istuu hetkeksi alas, ja laskee sormet näppäimistölle. Nyt siihen on taas aikaa, kun on lukujärjestys, ja rytmi.

Me oltiin paljon kotona kesällä, niin kuin ollaan syksylläkin ja aina. Sitten me käytiin reissussa Aapon kanssa kaksin ja koko perheellä sukulaisissa pohjoisessa ja etelässä. Joitakin ystäviä ja sukulaisia odotamme vielä tänä kesänä meille tulevaksi, mutta omia kesäreissuja ei oo enää suunnitelmissa. Mukavaa, kun saadaan teitä monia odottaa meille!

Remonttiakin on tehty, vähän, harrastuksena. Sorkkarauta, kipsitasoite, muovimaton liima ja lautalattia. Hikoilla, huhkia, avata ikkuna, ajatella, että joskus tämä huone on valmis, itse tehty, oma, omannäköinen. Ilo! Ja rakko kämmenessä, myönnän.

Lasten kanssa oli hyvä välillä lähteä pois kotoa. Näkee lapset ja kaiken paremmin, kun ei ole tiskitremontitpyykitsanomalehdet ja kaikki muu sälä meidän ihmisten välillä. Rakastan katsoa vettä, aurinkoa ja pulikoivia lapsiani. Onneksi senkin teimme muutaman kerran tänä kesänä. Olisi voinut useamminkin.

Tämä teksti ja nämä kuvat ovat kuin tämä kesä. Ei missään järjestyksessä. Paljon! Ei niin tyylikästä, mutta monesti mukavaa. Ontuvaakin.

Hyvää kesän jatkoa teille, jotka vielä jatkatte kesäänne!
Kyllä kai tämä loppukesää kuitenkin vielä on.