Liina tykkää ihmisistä.
"Moiii!" Liina huikkaa tuon tuostakin: kun äiti on ollut viisi minuuttia jossakin muualla, naapurin miehelle avonaisesta ikkunasta parin minuutin välein ja rattaillessa kutakuinkin jokaiselle vastaantulijalle. Asiaankuuluvasti Liina osaa myöskin vierastaa vieraita, mutta sitä ei kestää kauaa -pian hän jo kipuaa vierailijoiden syliin.
Liinassa on vauhtia, aivan kuten siskossaankin. Alkukesästä näytti, että Liina on vähän rauhallisempi kuin siskonsa, mutta tässä vaiheessa kesää tuntuu, että osat ovat vaihtuneet. Liinankin tahti on nykyisellään niin kova. Paljon mihinkään hän ei malta mennä kävellen, aina pitää juosta. Sillä tavalla Liina on rauhallisempi, että hän välillä tykkää pysähtyä: kirjaa lukemaan tai vaikkapa kuivia lehtiä rapistelemaan puuliiterin nurkkaan. Sitten kun vanhemmat ovat hikipäässä ja mieli huolta täynnä säntäilleet pitkin pihaa, huomataan, että siellähän se neiti istuu, puuliiterin pimeimmässä nurkassa.
Liina pitää puolensa tehokkaasti. Hän on keksinyt aseen, joka tehoaa aina: hampaat. Ne hän puraisee niihin, jotka uhkaavat hänen reviiriään tahi oloaan. Äiti ja isä ovat perheenjäsenistä ainoat, joilla ei ole Liinan hampaanjälkiä ihossaan. Äitiäkin Liina puree, mutta sillä tavalla nätisti näykäten, että se on kuin hyväily. Ja virnistää päälle. (Olen kyllä huolissani tästä puremisasiasta, ja yritän vaivihkaa kitkeä sitä pois. Mutta kun se ei ole niin helppoa.)
Liina puhuu jo niitä näitä (Kissa! Äiti! Isii! Anna! Meua jne.), ja liikkuu uskomattoman ketterästi. Tyttöni pelkää öistä ukkosta aivan älyttömästi. Se nähtiin viime yönä.